Järjestä ja sinnikyydestä

Joulu tulla jollotti ja olla öllötti.

Ensimmäistä kertaa vuosiin vietin joulun, joka on jollain konservatiivis-kulttuurellisella mittarilla suurinpiirtein perinteinen. Vietin jouluni vanhempieni kanssa heidän kotonaan. Ulkona oli lunta ja maisema oli suoraan ”Suomalainen maalaisjoulu” -katalogin kannesta, jossa on sievä talo kuorrutettuna valkealla vaipalla, taloa reunustaa lumiset kuuset ja savupiipusta tupruaa hento savuvana. Sisällä talossa oli kynttilöitä, koristelin kuusen hillitysti, söin itseni ähkyyn saunan jälkeen ja vietimme aikaa yhdessä perheen kesken kuunnellen radiota, joka suoltaa joulumusiikkia päättymättömällä kasetilla. Sain myös muutaman ilahduttavan lahjan huolimatta siitä, etten ole ollut tänä vuonna erityisen reipas, ainakaan mieleltäni.

En ole jouluihminen. Jouluaatto on ollut vuosia päivä, jona olen ollut keikalla, usein laivalla, joka on melko kaukana kristillisen juhlan tunnelmasta. Tai sitten jouluaatto on ollut päivä, jona olen saapunut kotiin myöhään illalla väsyneenä reissusta ja olen tuntenut toisinaan jonkinlaista haikeuttakin pakastepizzaa uuniin sulloessani.

Mielessäni on ollut kuva siitä, että ne muut viettävät iltaa kotoisassa, lämpimässä elävän tulen valossa miellyttävät villapuserot yllään, rakkaat ihmiset kainaloissaan kauniita paketteja antaen ja jouluruokaa yhdessä puuhastellen. Lapset iloitsevat ja vanhemmat painautuvat toisiaan vasten katsellessaan jälkikasvuaan ja katsahtavat välillä toisiaan silmiin jakaen sanoitta jotain suurenmoista. Realistista, eikö?

Olen ollut vuosia tuon mielikuvan ulkopuolella. Silti, en ole koskaan kieltäytynyt keikasta tai lähtenyt keikalle pitkin hampain, vaikka kyseessä olisi mikä tahansa juhlapäivä. Olen kokenut jouluaaton tai juhannusjuhlan keikalle lähtiessäni olevani etuoikeutettu, kun saan mennä laulamaan juhliville ihmisille. Olen aina saanut keikalle lähdöstä reissuromanttisen tunnelman. Olen aina tuntenut katkeransuloisen kohtalon kutsumuksen kulkuri-elämään.

Tänä jouluna laahustin rooliini statistina ihan onnistuneesti. Nautin kyllä olostani. Mutta tästä kirjoituksestakin huokuu, huomaan, että olen ajatellut elämäni ammatillisia asioita paljon. Ajatukset hakeutuivat keikalle, vaikka en ollutkaan laivan lavalla katsomassa nuoria aikuisia, jotka ovat joulua vastaan kapinoidessaan ostaneet aattoristeilyn tempaistakseen räppänät kiinni ja huojuakseen minkä tahansa musiikin tahdissa huutaen sen yli toisilleen.

Sennheiser 441 odottaa keikan alkua lavan verhon takana.

Mitä työ merkitsee ihmiselle?

Yhteiskunta ja kulttuurimme ihannoi ihmisiä, jotka tekevät kovasti töitä. Ihailtuja ovat Sepot tai Marjaanat, jotka ovat tehneet 40-vuoden uran tehden ruumiillista työtä navetassa tai rengaspajalla. Töihin mennään jukopliuta vaikka pää kainalossa ja jos auto on rikki (jos sellaiseen ylellisyyteen ylipäätään on rahaa, sillä kädestä suuhun eletään), niin hiihdetään hiekkatietä viisikymmentä kilometriä, taivaalta sataa sulaa kiviainesta, eikä kukaan valita. Työ voi olla rankkaa, epämiellyttävää, eikä sinne haluta mennä. Silti sitä tehdään ja on naivia valittaa tai haaveilla muusta. Työ on elinehto. Se on status. Se on ihmisen arvon mittari. Tai näin minut ja aika moni muu on opetettu ajattelemaan.

En ole saanut tehdä esittävän taiteilijan työtäni, kun muutamana päivänä, maaliskuun 2020 jälkeen. Enkä todellakaan tiedä, milloin pääsen tekemään sitä seuraavan kerran. Tai onko maailma koskaan enää edes sellainen, että minua kaivataan lavalle? Kukaan ei ole antamassa minulle, tai kollegoilleni rohkaisevia vastauksia, joihin voi luottaa. Tämä kohta liki vuosi työttömyyttä, on ollut minulle melkoisen väkivaltainen koulu siihen, että on pakko yrittää elää hetkessä ja löytää jokin edes pieni kannuste siihen, että ideoisi tai suunnittelisi tulevaa. Moni on jo siirtynyt musiikista muille aloille töihin. Kun musiikin ammattilaiset ovat toivoneet julkisesti näköaloja ja toivoa tulevaisuuteen, on iltapäivälehtien kommentti-osiot ja sosiaalisen median kanavat pullollaan kommentteja tyylin: ”Lopettaisivat taiteilijat sen valittamisen ja menisivät oikeisiin töihin, yhteiskunnan loiset.”

Olen julkaissut tämän keikkatyöttömyyden aikana In The Mood -yhtyeen kanssa singlen, tehnyt kymmenenvuotista uraani juhlistavan konsertin, joka kuvattiin nettialustalle ja joka julkaistiin albumikokonaisuutena. Olen tehnyt radio-ohjelmia sekä kirjoittanut tätä blogia. Olen säveltänyt, sanoittanut sekä äänittänyt demoja koko ajan ja apurahan kannustamana (kiitos TaiKe) varannut lähitulevaisuuteen studion soololevyni äänityksiä varten ja valmistelen sitä innolla. Olen antanut haastatteluja ja tarjonnut niitä eri instansseihin. Perustettiinpa me jopa uusi yhtye tuttujen muusikkojen kanssa pitääksemme yllä ammattitaitoamme soittamalla yhdessä säännöllisesti. Nautin tuosta kaikesta, mutta se ei elätä. Mutta se kaikki on hyvin tarpeellista, jos meinaan kehittyä ja olla edelleen hyvä työssäni ja saavuttaa unelmiani.

Työstä ne silti käyvät, puhumattakaan sosiaalisen median loppumattomasta vaatimuksesta olla esillä ja keksiä sinne jotakin uutta, että yleisöni muistaisivat minut ja kuuntelisivat asioita, joita olen saanut aikaan ja ehkä vielä joskus tulisivat kuuntelemaan minun lauluani, jos keikalle vielä saa joskus lähteä.

Huomaan silti, että ihmisten kiinnostus on herpaantunut, eikä uusia julkaisuja noteeraa niin suuri joukko kuin ennen. Se on hyvin luonnollista, kun maailma on kriisissä ja ihmisten perustavanlaatuinen turvallisuudentunne on uhattuna. Ei siinä ehdi aina olla kiinnostunut siitä, että mitäpä se Karjulan Suvi nyt on tällä kertaa tehnyt ja miltähän se mahtaa kuulostaa.

On toisinaan hyvin vaikeaa nähdä järkeä tuossa kaikessa, mitä juuri luettelin, sillä en todellakaan tiedä onko siinä mitään järkeä. Mutta minä jukopliuta hiihdän paskoilla ankkamonoilla soratiellä pilkkopimeässä, kun taivaalta sataa myrkkykäärmeitä. Koska olen oman elämäni Seppo-Marjaana, joka arvostaa omaa työtään ja haluaa uskoa siihen, että asioiden tekeminen ja uuden luominen merkitsee jotakin.

Ja jos huomaan ja lopulta hyväksyn, että kivikkoinen latu tosiaan päättyy eikä kannata enää jatkaa, voin ainakin todeta, että tein parhaani. Tämä pätee kaikissa elämän osa-alueissa. Parhaansa tehneenä voi rauha sydämessään todeta, että se tie on kuljettu ja on aika siirtyä elämässä eteenpäin.

Palatakseni jouluun; tein ilmeisesti parhaani myös siinä, että syön kaiken herkullisen jouluruoan, mitä maailmassa ylipäätään on koskaan tehty. Fysiikka ei vaan riittänyt vaikka tein parhaani ja vyöryin hapokkuus rinnassani sohvalle miettimään seuraavaa siirtoa. 

Konvehtirasian tyhjennyksessä jo onnistuinkin muutaman tunnin päästä!

Toivorikasta tulevaa vuotta 2021!

-Suvi

Läsnäolosta

Tänä erillisyyden aikana olen huomannut, introverttiydestäni huolimatta, kaipaavani suunnattomasti ihmisiä ja läheisyyttä. Muistan kuunnelleeni joskus jotakin podcastia, jossa kerrottiin, että ihminen on biologiselta lajityypiltään pienlaumaeläin. Eli yksin ei ole hyvä olla, jopa ihan tieteellisestä näkökulmasta.

Korona-aika on eristänyt ihmisiä ennennäkemättömällä tavalla. Olen pohtinut, että pandemian ehkä jopa suurin ongelma, joskin vielä yleisesti piilossa kasvava möykky, onkin ihmisten psyykeen hyvin negatiivisesti vaikuttava seikka; yksinäisyys. Erillisyyden kokemus. Taloudellisten ongelmien ja median lietsomien pelkojen kohtaaminen yksin. Tuolla jossain on ihmisiä, jotka ovat olleet näennäisesti vapaaehtoisessa karanteenissa keväästä saakka. Yksin.

Kuten jo mainitsin, lasken itseni introvertiksi. Normaali-oloissa, tarkoitan siis ennen pandemiaa, kun minulla oli vielä työni, saattoi keikkareissun jälkeen mennä päiviä etten puhunut kenellekään muille ihmisille kuin vanhemmilleni. Ja heillekin vain puhelimen välityksellä. Tarvitsin siis keikkojen sosiaalisuuden jälkeen latautumisajan, jolloin olin vain koirani kanssa kaksin ilman sen kummempia ihmiskontakteja. Elämäni oli kuitenkin sosiaalista. Läheisyydestä ja ihmiskohtakteista ei ollut pulaa. Jokaisen keikan päätteeksi sain monia halauksia ja keikkabussissa sai painaa päänsä vieruskaverin olkaa vasten ja nukahtaa. Keikka on parhaimmillaan vuorovaikutusta satojen ihmisten kanssa.

Nyt ajat ovat eri. On toimittava rajoitusten ja kehoituksien sekä vallitsevan pelon ilmapiirin puitteissa. Olen toki sanomattoman onnellisessa asemassa täysin yksinäisiin ihmisiin verrattuna, sillä minulla on ystäviä ja perhe, joiden kanssa voin olla jatkuvasti tekemisissä. Vähintään videopuheluiden välityksellä. Tiedostan, että olen todella onnekas.

Tulipa mieleeni kuitenkin tarina Seinäjoen Tangomarkkinoilta kymmenen vuoden takaa. Kuinka toisen ihmisen läsnäolo rauhoitti ja lohdutti juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsin.

Minä ja Marko. Voitonmalja finaalin jälkeen.

Tapahtui kerran tangomarkkinoilla 2010

Minut on juuri raahattu lainattu vaaleansiniharmaa iltapuku päällä vellovan ihmisjoukon läpi. Päässäni on pari kiloa Ylen kampaajien asentamaa irtohiusta ja viikon unettomuus sekä paine korostaa tilanteen surrealismia. Turvamies, jolla kulki korvanapista kierteinen johto, tuuppi tervehtimään ja koskettelemaan tulevia ihmisiä luotamme pois. Koko matkan katsoin hypnoottisesti tuota kierteistä piuhaa ja kuljin mahdollisimman lähellä tätä aggressiivisesti käyttäytyvää miestä. Ihmismeri velloo ympärillä, kuulen ihmisten huutavan nimeäni ja ohitseni vilisee punakoita naamoja. Hymyt näyttää irvistyksiltä. En tunne varpaitani korkokengissä.

Olen juuri tullut toiseksi Tangomarkkinoiden tangolaulukilpailussa. Kilpailun voitti Marko Maunuksela, joka laulaa parasta aikaa tuhansille ihmisille teltassa, jonka taakse olen hoippunut istumaan. Olen aivan yksin koko maailmassa. Tunnen takapuolessani iltapuvn läpi säleikköisen portaan jolla istun ja katselen ympärilleni. Yksi iso musta linja-auto, jonka kyljessä lukee ”Varjokuva”. Pakettiautoja ja maassa luikertelevia johtoja sekä korkea metallinen aita, joka kiertää lavan takaosaa.

Kuulen ihmisten ääniä ja musiikkia. Fantasia-orkesteri säestää tuoretta tangokuningasta. Sytytän tupakan, jo ties kuinka monennen lyhyen ajan sisällä. Silmiini kihoaa kyyneleet kun jostain epätodellisuuden seasta saan kiinni yhden selkeän ajatuksen; elämäni muuttuu nyt. Minun on määrä tehdä yli kahdenkymmenen keikan kuukausitahtia tanssilavakeikkoja Tangomarkkinat-superfinalistina. En ymmärrä, mitä se tarkoittaa eikä minulla ole aavistustakaan, kuinka voisin selviytyä siitä. En ole koskaan oikeasti kuvitellut tällaista. En ole varma, olenko tätä halunnutkaan.

Kun pidin Seinäjoki-Areenalla Markoa kädestä kiinni, katsoin kuinka tuomariston jäsenet aukoivat suitaan. Korvissani vihelsi. Edessäni oli tuomariston pöytä ja sen takana kaksituhatta ihmistä pidättämässä hengtystään. Minä toivoin koko kaksikymmentäkolmevuotiaasta, villisti takovasta sydämestäni, etten voittaisi. Tavallaan jossain mieleni sopukoissa tiesinkin, etten voita. Kun kuulin Markon nimen korvieni ininän taustalta, polveni notkahtivat. Luojan kiitos!

Tupakka savuaa sormissani, kyyneleet kirvelee silmissäni ja yksi kyynel ja tuhkaa tipahtaa lainapuvulle. Minun vuoroni olisi pian. En osaa ohjelmistoani. En kuitenkaan osaa jännittää sitä vielä, sillä koko kehoni ja mieleni on täysin lamaantunut tästä kaikesta; tunteiden ja uupumuksen sekamelskasta. Tuijotan eteeni ja mieleeni ui kuva minusta itsestäni tässä. Mahdan näyttää juuri siltä, miltä minusta tuntuukin. Itsesääli kipuaa kirkkaimmaksi tunteeksi.

Viereeni istuu pitkä mies, jonka hiukset on kammattu tötterölle, kuin Olavi Virralla. Miehellä on vihreät, erikoiset silmät, päättäväiset kulmakarvat ja suu huolestuneesti ohuena viivana. Mies laskee kätensä paljaalle olkapäälleni. Käsi on lämmin. Pehmeä ääni palauttaa minut tangokadun ihmisten levottomaan liikehdintään, Fantasia -yhtyeen soittoon ja Markolle osoitettuihin aplodeihin.

Myötätuntoinen ääni solisee tajuntaani kuin keväinen puro: ”Kaikki järjestyy kyllä.”

Mies istuu vieressäni hiljaa ikuisuudelta tuntuvan ajan. Hän on ainoa, joka oikeasti pysähtyy luokseni Seinäjoen sekavina aikoina. On aidosti läsnä, antaa minulle pienen hetken pyytetöntä ihmisyyttä.

Lopulta kuulen tunnelman muuttuvan ympärilläni olevassa maailmassa. On minun vuoroni. Mies tarjoaa minulle huikan lasisesta jaloviinapullosta, nousee ylös ja kävelee tiehensä. Minä nousen ja puen hiuslisäkkeen alle metallisen hymyn, nostan portailla lojuvat nuotti- ja sanakansioni ja kävelen ihmisten eteen pystymetsästä reväistynä tangolaulajana.


Näistä tapahtumista on kymmenen vuotta, mutta muistan kaiken oikein hyvin. Muistan, miten tuon miehen läsnäolo valoi minuun uskoa ja kuinka se lohdutti. 

Yhä tänä päivänä olemme läheiset ystävät ja jaamme ajatuksia ja mietteitä elämästä aina kun on tarve puhua. Ja vaikkei olisikaan. 

Arvaatko sinä, kuka tuo mies on? 

Haluan muistuttaa teitä, rakkaat lukijani, että läheisyys ei aina vaadi suuria sanoja tai ratkaisujen tarjoamista. Se on pyytettömyyttä ja henkistä läsnäoloa.

Haastankin jokaisen tätä lukevan soittamaan jollekin ihmiselle, jonka kanssa vaikkapa yhteydenpito on jäänyt ja kysymään, kuinka tämä voi. Miten se elämä kulkee. 

Lisätään porukalla lämpöä.

Ensi kertaan.

Rakkaudella,

Suvi.

Alkusanat

Hei sinä, joka luet tätä juuri nyt.

Olen aikeissa aloittaa blogin. Olen siis vakavissani sitä mieltä, että joku haluaa lukea suoltamaani tekstiä ja vielä viihtyykin sen parissa. Rohkea ajatus.

Kannuste tähän blogiin tuli ohjelmatoimistoni päällysmieheltä ja olenkin pari päivää tätä ajatusta sulatelleena siitä mielissäni, sillä tämä kannustaa pitämään kirjoittamisen säännöllisenä.

Olen kirjoittanut muistiinpanoja muusikkona olemisesta aika ajoin ja nyt niille muistiinpanoille tulee käyttöä. Nämä ovat ikäänkuin muistelmat jossa on mukana tämänkin ajan ilmiöiden pohdintaa, mitä nyt milloinkin tulee mieleen kirjoittaa. Oman ammattini, itseni, ympäröivän maailman, ilmiöiden sekä ihmisyyden pohdintaa tämä blogi varmasti kaikenkaikkiaan on.

Tassua päälle -näytelmä, Kuusan kanavateatteri.

Luulen, että minä olen viihdyttäjä. 

Olen ollut sitä vaahtosammuttimen mittaisesta. Huomasin saavani hyvänolontunnetta siitä kun tekemisiäni seurattiin. Jos sain jonkun sanomaan lauseita; ”Miten sinä tuon keksit?” tai ”Onpas hieno!”, keksin kaiken maailman temppuja narkatakseni tuota huomion makeaa nannaa lisää. Parasta oli, jos sain ihmiset nauramaan. Se, miksi ihmiset, parhaimmillaan aikuiset, nauroivat, ei ollut tärkeää. Nauroivat he minun kanssani, tai minulle... Se oli yhdentekevää. Kunhan viihtyivät!

Joku mielenliikkeiden ammattilainen yhdistää tämän nähdyksi tulemisen tarpeeni hylkäämiskokemuksiin tai johonkin muuhun lapsuuden karmeaan traumaan. Tjaah, en minä väitä vastaan, jätän sen ruotimisen suosiolla ammattilaisille. En usko että taiteilijana olen tässä tarpeessa kummajainen ammattikuntani piirissä.

Aika ajoin mieleeni nousee lause: taiteilijat ovat kaikista pahimpia. Mikä on se kummallinen tarve, joka ajaa ihmisen värkkäämään itsekseen jotain ja uhraamaan sitten oman maineensa ja minuutensa niin, että se on vielä esiteltävä muille ihmisille. Ja vielä se, että mitä useammalle niin sen parempi! Palaute on, varsinkin tänä digiaikana, ajoittain aika musertavaa, eikä aina niin rakentavaakaan. Eikä kukaan luova ihminen joka tuo muiden koettavaksi henkilökohtaisia luomuksiaan, ole niin kova, etteikö ilkeät sanat tuntuisi. Usein ihmettelen tosissani ihmisten ilkeyttä ja pahaa oloa jota he kokevat tarpeelliseksi levittää ympäristöönsä ja verrattain viattomien ihmisten niskaan.

Joillakin tämä juovuttava tarve olla esillä kattaa koko elämän. Tässä palaan tämänkin tekstin kirjoittamiseen ja pakottavaan TARPEESEEN kirjoittaa; luulen, että olen invalidisoinut kaikki muut elämän osa-alueeni tämän tarpeen vuoksi. Se on hyvin suurelta osin tietoinen valinta ja osa siitä on julma tosiasia, etten oikein osaa muuta.

En valehtele kun sanon, että työhöni liittyvät asiat pyörivät mielessäni joka ikinen tunti. Ehkä tämä kirjoittaminen onkin tämän kaiken sanoittamista minulle itselleni.

Narsistiksi voisi joku ajatella. Minä olen siitä hieman eri mieltä kymmenvuotisen viihteen sekatyöläistaipaleeni kokemuksista johtuen. Selitän ajatustani hieman.

Päätyöni on In The Mood -nimisen yhtyeen laulajana. Se on ollut työ, jolla olen maksanut Tampereella sijaitsevan asuntoni vuokran jo yli kahdeksan vuotta. In The Moodia ennen seikkailin laulajana taustallani mitä erilaisemmat ja eritasoisimmat kokoonpanot. Kaikenkaikkiaan olen ollut keikkamuusikko kymmenen vuotta.

Muusikon työ on suunnattoman raskasta. Olen repinyt hiuksiani sen vuoksi, ettei keikkoja ole ja sen vuoksi, että niitä on liikaa. Lukemattomat tunnit pakettiauton kyydissä, keikkapaikkojen takahuoneissa, lavalla ja kaikki se sosiaalinen taiteilu tiiviin työyhteisön sekä lukuisien yhteistyökumppanien ihmisyyden ilmiöiden keskellä on sopeutumista. Minun työni on suurimmalta osin sitä, että unohdan itseni, omat tarpeeni ja sopeudun kaikenlaisiin olosuhteisiin, ihmisiin ja asioihin. Luulen, että narsisti keksisi helpomman tien saada haluamansa.

Niin, mitähän minä sitten oikein haluan? 

Elämältäni voisi pudottaa pohjan se tosiasia, ettei minulla ole mitään tarkkaa tavoitetta.

Tämä ammatti on epämääräinen, jatkuvassa muutoksessa oleva möykky, jota en osaa määritellä. Tämä korona-aika tuo tähän kaikkeen vielä pistävän lisämausteen, joka tekee sopasta ajoittain jopa vastenmielisen makuista. Ja kun nälkä kuitenkin olisi.

Tottakai minä haluaisin, että tekemiäni lauluja kuunneltaisiin. Että ne oikeasti liikuttaisivat ja saisivat aikaan ihmisissä oivalluksia, iloa tai jotakin muita tunteita. Haluaisin laulaa niitä yleisölle, joka kuuntelee ilmaisuni sävyjä ja ymmärtäisivät, mitä tarkoitan. Mutta se, mihin tällä kaikella lopulta pyrin, ei ole tiedossani. Eikä sen pyrkimyksen lopputulos ole lopulta täysin käsissäni ja se ajatus hirvittää minua.

Aika ajoin minut valtaa epätoivo ja pelko siitä, että tämä on merkityksetöntä poukkoilua. Jokaista päivääni värittää tunnetilat, jotka vaihtelevat suunnattomasta onnesta synkimpään epätoivoon. Onnen tunteet tulee siitä, että tajuan aika ajoin eläväni mainiota, suhteessa helppoakin elämää ja että tavoitan hetkittäin sen totuuden, että olen onnekas saadessani jopa rahaa tekemällä asioita jotka nostattavat minussa valtavan intohimon, ilon ja palon. Ja että lavalla heilumiseni ja ääneni tuo iloa valtavalle määrälle ihmisiä.

Epätoivo tulee siitä, että huomaan huumaavien menestyshöyryjen laskuissa olevani aivan tavallinen ihminen, joka kirjoittelee sanoja paperille, jolla ei ole levytys-sopimusta eikä näinollen väylää saada taidettaan ihmisten kuuluville, jonka asioista ja tuotoksista valtamedia ei ole tippaakaan kiinnostunut ja joka laulaa ihmisille, joista - ihan oikeasti - suurin osa ei edes kuule mistä laulan. Lisäksi, tämä genre, nämä areenat joilla esiinnymme, on monen puheissa hiljalleen tukehtuva liekki.

Toisaalta, kukapa meistä ei, oli sitten taiteilija tai jonkin muun ammatin edustaja, huolestuisi tulevaisuudesta ja olemisestaan.

Onnekkaita ovat ne, jotka elävät elämänsä miettimättä.
He eivät vaan mieti sitä.

Jotta ei tulisi ähkyä, päätän ensimmäisen pohdintani tähän. Seuraavassa kirjoituksessa aion avata hieman Seinäjoen Tangomarkkinoiden tunnelmaa ja ajatuksia, jotka silloin siellä ollessani pyörivät päässäni.


Toivon sinulle valoa viikkoosi. 


-Suvi