Läsnäolosta

Tänä erillisyyden aikana olen huomannut, introverttiydestäni huolimatta, kaipaavani suunnattomasti ihmisiä ja läheisyyttä. Muistan kuunnelleeni joskus jotakin podcastia, jossa kerrottiin, että ihminen on biologiselta lajityypiltään pienlaumaeläin. Eli yksin ei ole hyvä olla, jopa ihan tieteellisestä näkökulmasta.

Korona-aika on eristänyt ihmisiä ennennäkemättömällä tavalla. Olen pohtinut, että pandemian ehkä jopa suurin ongelma, joskin vielä yleisesti piilossa kasvava möykky, onkin ihmisten psyykeen hyvin negatiivisesti vaikuttava seikka; yksinäisyys. Erillisyyden kokemus. Taloudellisten ongelmien ja median lietsomien pelkojen kohtaaminen yksin. Tuolla jossain on ihmisiä, jotka ovat olleet näennäisesti vapaaehtoisessa karanteenissa keväästä saakka. Yksin.

Kuten jo mainitsin, lasken itseni introvertiksi. Normaali-oloissa, tarkoitan siis ennen pandemiaa, kun minulla oli vielä työni, saattoi keikkareissun jälkeen mennä päiviä etten puhunut kenellekään muille ihmisille kuin vanhemmilleni. Ja heillekin vain puhelimen välityksellä. Tarvitsin siis keikkojen sosiaalisuuden jälkeen latautumisajan, jolloin olin vain koirani kanssa kaksin ilman sen kummempia ihmiskontakteja. Elämäni oli kuitenkin sosiaalista. Läheisyydestä ja ihmiskohtakteista ei ollut pulaa. Jokaisen keikan päätteeksi sain monia halauksia ja keikkabussissa sai painaa päänsä vieruskaverin olkaa vasten ja nukahtaa. Keikka on parhaimmillaan vuorovaikutusta satojen ihmisten kanssa.

Nyt ajat ovat eri. On toimittava rajoitusten ja kehoituksien sekä vallitsevan pelon ilmapiirin puitteissa. Olen toki sanomattoman onnellisessa asemassa täysin yksinäisiin ihmisiin verrattuna, sillä minulla on ystäviä ja perhe, joiden kanssa voin olla jatkuvasti tekemisissä. Vähintään videopuheluiden välityksellä. Tiedostan, että olen todella onnekas.

Tulipa mieleeni kuitenkin tarina Seinäjoen Tangomarkkinoilta kymmenen vuoden takaa. Kuinka toisen ihmisen läsnäolo rauhoitti ja lohdutti juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsin.

Minä ja Marko. Voitonmalja finaalin jälkeen.

Tapahtui kerran tangomarkkinoilla 2010

Minut on juuri raahattu lainattu vaaleansiniharmaa iltapuku päällä vellovan ihmisjoukon läpi. Päässäni on pari kiloa Ylen kampaajien asentamaa irtohiusta ja viikon unettomuus sekä paine korostaa tilanteen surrealismia. Turvamies, jolla kulki korvanapista kierteinen johto, tuuppi tervehtimään ja koskettelemaan tulevia ihmisiä luotamme pois. Koko matkan katsoin hypnoottisesti tuota kierteistä piuhaa ja kuljin mahdollisimman lähellä tätä aggressiivisesti käyttäytyvää miestä. Ihmismeri velloo ympärillä, kuulen ihmisten huutavan nimeäni ja ohitseni vilisee punakoita naamoja. Hymyt näyttää irvistyksiltä. En tunne varpaitani korkokengissä.

Olen juuri tullut toiseksi Tangomarkkinoiden tangolaulukilpailussa. Kilpailun voitti Marko Maunuksela, joka laulaa parasta aikaa tuhansille ihmisille teltassa, jonka taakse olen hoippunut istumaan. Olen aivan yksin koko maailmassa. Tunnen takapuolessani iltapuvn läpi säleikköisen portaan jolla istun ja katselen ympärilleni. Yksi iso musta linja-auto, jonka kyljessä lukee ”Varjokuva”. Pakettiautoja ja maassa luikertelevia johtoja sekä korkea metallinen aita, joka kiertää lavan takaosaa.

Kuulen ihmisten ääniä ja musiikkia. Fantasia-orkesteri säestää tuoretta tangokuningasta. Sytytän tupakan, jo ties kuinka monennen lyhyen ajan sisällä. Silmiini kihoaa kyyneleet kun jostain epätodellisuuden seasta saan kiinni yhden selkeän ajatuksen; elämäni muuttuu nyt. Minun on määrä tehdä yli kahdenkymmenen keikan kuukausitahtia tanssilavakeikkoja Tangomarkkinat-superfinalistina. En ymmärrä, mitä se tarkoittaa eikä minulla ole aavistustakaan, kuinka voisin selviytyä siitä. En ole koskaan oikeasti kuvitellut tällaista. En ole varma, olenko tätä halunnutkaan.

Kun pidin Seinäjoki-Areenalla Markoa kädestä kiinni, katsoin kuinka tuomariston jäsenet aukoivat suitaan. Korvissani vihelsi. Edessäni oli tuomariston pöytä ja sen takana kaksituhatta ihmistä pidättämässä hengtystään. Minä toivoin koko kaksikymmentäkolmevuotiaasta, villisti takovasta sydämestäni, etten voittaisi. Tavallaan jossain mieleni sopukoissa tiesinkin, etten voita. Kun kuulin Markon nimen korvieni ininän taustalta, polveni notkahtivat. Luojan kiitos!

Tupakka savuaa sormissani, kyyneleet kirvelee silmissäni ja yksi kyynel ja tuhkaa tipahtaa lainapuvulle. Minun vuoroni olisi pian. En osaa ohjelmistoani. En kuitenkaan osaa jännittää sitä vielä, sillä koko kehoni ja mieleni on täysin lamaantunut tästä kaikesta; tunteiden ja uupumuksen sekamelskasta. Tuijotan eteeni ja mieleeni ui kuva minusta itsestäni tässä. Mahdan näyttää juuri siltä, miltä minusta tuntuukin. Itsesääli kipuaa kirkkaimmaksi tunteeksi.

Viereeni istuu pitkä mies, jonka hiukset on kammattu tötterölle, kuin Olavi Virralla. Miehellä on vihreät, erikoiset silmät, päättäväiset kulmakarvat ja suu huolestuneesti ohuena viivana. Mies laskee kätensä paljaalle olkapäälleni. Käsi on lämmin. Pehmeä ääni palauttaa minut tangokadun ihmisten levottomaan liikehdintään, Fantasia -yhtyeen soittoon ja Markolle osoitettuihin aplodeihin.

Myötätuntoinen ääni solisee tajuntaani kuin keväinen puro: ”Kaikki järjestyy kyllä.”

Mies istuu vieressäni hiljaa ikuisuudelta tuntuvan ajan. Hän on ainoa, joka oikeasti pysähtyy luokseni Seinäjoen sekavina aikoina. On aidosti läsnä, antaa minulle pienen hetken pyytetöntä ihmisyyttä.

Lopulta kuulen tunnelman muuttuvan ympärilläni olevassa maailmassa. On minun vuoroni. Mies tarjoaa minulle huikan lasisesta jaloviinapullosta, nousee ylös ja kävelee tiehensä. Minä nousen ja puen hiuslisäkkeen alle metallisen hymyn, nostan portailla lojuvat nuotti- ja sanakansioni ja kävelen ihmisten eteen pystymetsästä reväistynä tangolaulajana.


Näistä tapahtumista on kymmenen vuotta, mutta muistan kaiken oikein hyvin. Muistan, miten tuon miehen läsnäolo valoi minuun uskoa ja kuinka se lohdutti. 

Yhä tänä päivänä olemme läheiset ystävät ja jaamme ajatuksia ja mietteitä elämästä aina kun on tarve puhua. Ja vaikkei olisikaan. 

Arvaatko sinä, kuka tuo mies on? 

Haluan muistuttaa teitä, rakkaat lukijani, että läheisyys ei aina vaadi suuria sanoja tai ratkaisujen tarjoamista. Se on pyytettömyyttä ja henkistä läsnäoloa.

Haastankin jokaisen tätä lukevan soittamaan jollekin ihmiselle, jonka kanssa vaikkapa yhteydenpito on jäänyt ja kysymään, kuinka tämä voi. Miten se elämä kulkee. 

Lisätään porukalla lämpöä.

Ensi kertaan.

Rakkaudella,

Suvi.

Alkusanat

Hei sinä, joka luet tätä juuri nyt.

Olen aikeissa aloittaa blogin. Olen siis vakavissani sitä mieltä, että joku haluaa lukea suoltamaani tekstiä ja vielä viihtyykin sen parissa. Rohkea ajatus.

Kannuste tähän blogiin tuli ohjelmatoimistoni päällysmieheltä ja olenkin pari päivää tätä ajatusta sulatelleena siitä mielissäni, sillä tämä kannustaa pitämään kirjoittamisen säännöllisenä.

Olen kirjoittanut muistiinpanoja muusikkona olemisesta aika ajoin ja nyt niille muistiinpanoille tulee käyttöä. Nämä ovat ikäänkuin muistelmat jossa on mukana tämänkin ajan ilmiöiden pohdintaa, mitä nyt milloinkin tulee mieleen kirjoittaa. Oman ammattini, itseni, ympäröivän maailman, ilmiöiden sekä ihmisyyden pohdintaa tämä blogi varmasti kaikenkaikkiaan on.

Tassua päälle -näytelmä, Kuusan kanavateatteri.

Luulen, että minä olen viihdyttäjä. 

Olen ollut sitä vaahtosammuttimen mittaisesta. Huomasin saavani hyvänolontunnetta siitä kun tekemisiäni seurattiin. Jos sain jonkun sanomaan lauseita; ”Miten sinä tuon keksit?” tai ”Onpas hieno!”, keksin kaiken maailman temppuja narkatakseni tuota huomion makeaa nannaa lisää. Parasta oli, jos sain ihmiset nauramaan. Se, miksi ihmiset, parhaimmillaan aikuiset, nauroivat, ei ollut tärkeää. Nauroivat he minun kanssani, tai minulle... Se oli yhdentekevää. Kunhan viihtyivät!

Joku mielenliikkeiden ammattilainen yhdistää tämän nähdyksi tulemisen tarpeeni hylkäämiskokemuksiin tai johonkin muuhun lapsuuden karmeaan traumaan. Tjaah, en minä väitä vastaan, jätän sen ruotimisen suosiolla ammattilaisille. En usko että taiteilijana olen tässä tarpeessa kummajainen ammattikuntani piirissä.

Aika ajoin mieleeni nousee lause: taiteilijat ovat kaikista pahimpia. Mikä on se kummallinen tarve, joka ajaa ihmisen värkkäämään itsekseen jotain ja uhraamaan sitten oman maineensa ja minuutensa niin, että se on vielä esiteltävä muille ihmisille. Ja vielä se, että mitä useammalle niin sen parempi! Palaute on, varsinkin tänä digiaikana, ajoittain aika musertavaa, eikä aina niin rakentavaakaan. Eikä kukaan luova ihminen joka tuo muiden koettavaksi henkilökohtaisia luomuksiaan, ole niin kova, etteikö ilkeät sanat tuntuisi. Usein ihmettelen tosissani ihmisten ilkeyttä ja pahaa oloa jota he kokevat tarpeelliseksi levittää ympäristöönsä ja verrattain viattomien ihmisten niskaan.

Joillakin tämä juovuttava tarve olla esillä kattaa koko elämän. Tässä palaan tämänkin tekstin kirjoittamiseen ja pakottavaan TARPEESEEN kirjoittaa; luulen, että olen invalidisoinut kaikki muut elämän osa-alueeni tämän tarpeen vuoksi. Se on hyvin suurelta osin tietoinen valinta ja osa siitä on julma tosiasia, etten oikein osaa muuta.

En valehtele kun sanon, että työhöni liittyvät asiat pyörivät mielessäni joka ikinen tunti. Ehkä tämä kirjoittaminen onkin tämän kaiken sanoittamista minulle itselleni.

Narsistiksi voisi joku ajatella. Minä olen siitä hieman eri mieltä kymmenvuotisen viihteen sekatyöläistaipaleeni kokemuksista johtuen. Selitän ajatustani hieman.

Päätyöni on In The Mood -nimisen yhtyeen laulajana. Se on ollut työ, jolla olen maksanut Tampereella sijaitsevan asuntoni vuokran jo yli kahdeksan vuotta. In The Moodia ennen seikkailin laulajana taustallani mitä erilaisemmat ja eritasoisimmat kokoonpanot. Kaikenkaikkiaan olen ollut keikkamuusikko kymmenen vuotta.

Muusikon työ on suunnattoman raskasta. Olen repinyt hiuksiani sen vuoksi, ettei keikkoja ole ja sen vuoksi, että niitä on liikaa. Lukemattomat tunnit pakettiauton kyydissä, keikkapaikkojen takahuoneissa, lavalla ja kaikki se sosiaalinen taiteilu tiiviin työyhteisön sekä lukuisien yhteistyökumppanien ihmisyyden ilmiöiden keskellä on sopeutumista. Minun työni on suurimmalta osin sitä, että unohdan itseni, omat tarpeeni ja sopeudun kaikenlaisiin olosuhteisiin, ihmisiin ja asioihin. Luulen, että narsisti keksisi helpomman tien saada haluamansa.

Niin, mitähän minä sitten oikein haluan? 

Elämältäni voisi pudottaa pohjan se tosiasia, ettei minulla ole mitään tarkkaa tavoitetta.

Tämä ammatti on epämääräinen, jatkuvassa muutoksessa oleva möykky, jota en osaa määritellä. Tämä korona-aika tuo tähän kaikkeen vielä pistävän lisämausteen, joka tekee sopasta ajoittain jopa vastenmielisen makuista. Ja kun nälkä kuitenkin olisi.

Tottakai minä haluaisin, että tekemiäni lauluja kuunneltaisiin. Että ne oikeasti liikuttaisivat ja saisivat aikaan ihmisissä oivalluksia, iloa tai jotakin muita tunteita. Haluaisin laulaa niitä yleisölle, joka kuuntelee ilmaisuni sävyjä ja ymmärtäisivät, mitä tarkoitan. Mutta se, mihin tällä kaikella lopulta pyrin, ei ole tiedossani. Eikä sen pyrkimyksen lopputulos ole lopulta täysin käsissäni ja se ajatus hirvittää minua.

Aika ajoin minut valtaa epätoivo ja pelko siitä, että tämä on merkityksetöntä poukkoilua. Jokaista päivääni värittää tunnetilat, jotka vaihtelevat suunnattomasta onnesta synkimpään epätoivoon. Onnen tunteet tulee siitä, että tajuan aika ajoin eläväni mainiota, suhteessa helppoakin elämää ja että tavoitan hetkittäin sen totuuden, että olen onnekas saadessani jopa rahaa tekemällä asioita jotka nostattavat minussa valtavan intohimon, ilon ja palon. Ja että lavalla heilumiseni ja ääneni tuo iloa valtavalle määrälle ihmisiä.

Epätoivo tulee siitä, että huomaan huumaavien menestyshöyryjen laskuissa olevani aivan tavallinen ihminen, joka kirjoittelee sanoja paperille, jolla ei ole levytys-sopimusta eikä näinollen väylää saada taidettaan ihmisten kuuluville, jonka asioista ja tuotoksista valtamedia ei ole tippaakaan kiinnostunut ja joka laulaa ihmisille, joista - ihan oikeasti - suurin osa ei edes kuule mistä laulan. Lisäksi, tämä genre, nämä areenat joilla esiinnymme, on monen puheissa hiljalleen tukehtuva liekki.

Toisaalta, kukapa meistä ei, oli sitten taiteilija tai jonkin muun ammatin edustaja, huolestuisi tulevaisuudesta ja olemisestaan.

Onnekkaita ovat ne, jotka elävät elämänsä miettimättä.
He eivät vaan mieti sitä.

Jotta ei tulisi ähkyä, päätän ensimmäisen pohdintani tähän. Seuraavassa kirjoituksessa aion avata hieman Seinäjoen Tangomarkkinoiden tunnelmaa ja ajatuksia, jotka silloin siellä ollessani pyörivät päässäni.


Toivon sinulle valoa viikkoosi. 


-Suvi