Läsnäolosta

Tänä erillisyyden aikana olen huomannut, introverttiydestäni huolimatta, kaipaavani suunnattomasti ihmisiä ja läheisyyttä. Muistan kuunnelleeni joskus jotakin podcastia, jossa kerrottiin, että ihminen on biologiselta lajityypiltään pienlaumaeläin. Eli yksin ei ole hyvä olla, jopa ihan tieteellisestä näkökulmasta.

Korona-aika on eristänyt ihmisiä ennennäkemättömällä tavalla. Olen pohtinut, että pandemian ehkä jopa suurin ongelma, joskin vielä yleisesti piilossa kasvava möykky, onkin ihmisten psyykeen hyvin negatiivisesti vaikuttava seikka; yksinäisyys. Erillisyyden kokemus. Taloudellisten ongelmien ja median lietsomien pelkojen kohtaaminen yksin. Tuolla jossain on ihmisiä, jotka ovat olleet näennäisesti vapaaehtoisessa karanteenissa keväästä saakka. Yksin.

Kuten jo mainitsin, lasken itseni introvertiksi. Normaali-oloissa, tarkoitan siis ennen pandemiaa, kun minulla oli vielä työni, saattoi keikkareissun jälkeen mennä päiviä etten puhunut kenellekään muille ihmisille kuin vanhemmilleni. Ja heillekin vain puhelimen välityksellä. Tarvitsin siis keikkojen sosiaalisuuden jälkeen latautumisajan, jolloin olin vain koirani kanssa kaksin ilman sen kummempia ihmiskontakteja. Elämäni oli kuitenkin sosiaalista. Läheisyydestä ja ihmiskohtakteista ei ollut pulaa. Jokaisen keikan päätteeksi sain monia halauksia ja keikkabussissa sai painaa päänsä vieruskaverin olkaa vasten ja nukahtaa. Keikka on parhaimmillaan vuorovaikutusta satojen ihmisten kanssa.

Nyt ajat ovat eri. On toimittava rajoitusten ja kehoituksien sekä vallitsevan pelon ilmapiirin puitteissa. Olen toki sanomattoman onnellisessa asemassa täysin yksinäisiin ihmisiin verrattuna, sillä minulla on ystäviä ja perhe, joiden kanssa voin olla jatkuvasti tekemisissä. Vähintään videopuheluiden välityksellä. Tiedostan, että olen todella onnekas.

Tulipa mieleeni kuitenkin tarina Seinäjoen Tangomarkkinoilta kymmenen vuoden takaa. Kuinka toisen ihmisen läsnäolo rauhoitti ja lohdutti juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsin.

Minä ja Marko. Voitonmalja finaalin jälkeen.

Tapahtui kerran tangomarkkinoilla 2010

Minut on juuri raahattu lainattu vaaleansiniharmaa iltapuku päällä vellovan ihmisjoukon läpi. Päässäni on pari kiloa Ylen kampaajien asentamaa irtohiusta ja viikon unettomuus sekä paine korostaa tilanteen surrealismia. Turvamies, jolla kulki korvanapista kierteinen johto, tuuppi tervehtimään ja koskettelemaan tulevia ihmisiä luotamme pois. Koko matkan katsoin hypnoottisesti tuota kierteistä piuhaa ja kuljin mahdollisimman lähellä tätä aggressiivisesti käyttäytyvää miestä. Ihmismeri velloo ympärillä, kuulen ihmisten huutavan nimeäni ja ohitseni vilisee punakoita naamoja. Hymyt näyttää irvistyksiltä. En tunne varpaitani korkokengissä.

Olen juuri tullut toiseksi Tangomarkkinoiden tangolaulukilpailussa. Kilpailun voitti Marko Maunuksela, joka laulaa parasta aikaa tuhansille ihmisille teltassa, jonka taakse olen hoippunut istumaan. Olen aivan yksin koko maailmassa. Tunnen takapuolessani iltapuvn läpi säleikköisen portaan jolla istun ja katselen ympärilleni. Yksi iso musta linja-auto, jonka kyljessä lukee ”Varjokuva”. Pakettiautoja ja maassa luikertelevia johtoja sekä korkea metallinen aita, joka kiertää lavan takaosaa.

Kuulen ihmisten ääniä ja musiikkia. Fantasia-orkesteri säestää tuoretta tangokuningasta. Sytytän tupakan, jo ties kuinka monennen lyhyen ajan sisällä. Silmiini kihoaa kyyneleet kun jostain epätodellisuuden seasta saan kiinni yhden selkeän ajatuksen; elämäni muuttuu nyt. Minun on määrä tehdä yli kahdenkymmenen keikan kuukausitahtia tanssilavakeikkoja Tangomarkkinat-superfinalistina. En ymmärrä, mitä se tarkoittaa eikä minulla ole aavistustakaan, kuinka voisin selviytyä siitä. En ole koskaan oikeasti kuvitellut tällaista. En ole varma, olenko tätä halunnutkaan.

Kun pidin Seinäjoki-Areenalla Markoa kädestä kiinni, katsoin kuinka tuomariston jäsenet aukoivat suitaan. Korvissani vihelsi. Edessäni oli tuomariston pöytä ja sen takana kaksituhatta ihmistä pidättämässä hengtystään. Minä toivoin koko kaksikymmentäkolmevuotiaasta, villisti takovasta sydämestäni, etten voittaisi. Tavallaan jossain mieleni sopukoissa tiesinkin, etten voita. Kun kuulin Markon nimen korvieni ininän taustalta, polveni notkahtivat. Luojan kiitos!

Tupakka savuaa sormissani, kyyneleet kirvelee silmissäni ja yksi kyynel ja tuhkaa tipahtaa lainapuvulle. Minun vuoroni olisi pian. En osaa ohjelmistoani. En kuitenkaan osaa jännittää sitä vielä, sillä koko kehoni ja mieleni on täysin lamaantunut tästä kaikesta; tunteiden ja uupumuksen sekamelskasta. Tuijotan eteeni ja mieleeni ui kuva minusta itsestäni tässä. Mahdan näyttää juuri siltä, miltä minusta tuntuukin. Itsesääli kipuaa kirkkaimmaksi tunteeksi.

Viereeni istuu pitkä mies, jonka hiukset on kammattu tötterölle, kuin Olavi Virralla. Miehellä on vihreät, erikoiset silmät, päättäväiset kulmakarvat ja suu huolestuneesti ohuena viivana. Mies laskee kätensä paljaalle olkapäälleni. Käsi on lämmin. Pehmeä ääni palauttaa minut tangokadun ihmisten levottomaan liikehdintään, Fantasia -yhtyeen soittoon ja Markolle osoitettuihin aplodeihin.

Myötätuntoinen ääni solisee tajuntaani kuin keväinen puro: ”Kaikki järjestyy kyllä.”

Mies istuu vieressäni hiljaa ikuisuudelta tuntuvan ajan. Hän on ainoa, joka oikeasti pysähtyy luokseni Seinäjoen sekavina aikoina. On aidosti läsnä, antaa minulle pienen hetken pyytetöntä ihmisyyttä.

Lopulta kuulen tunnelman muuttuvan ympärilläni olevassa maailmassa. On minun vuoroni. Mies tarjoaa minulle huikan lasisesta jaloviinapullosta, nousee ylös ja kävelee tiehensä. Minä nousen ja puen hiuslisäkkeen alle metallisen hymyn, nostan portailla lojuvat nuotti- ja sanakansioni ja kävelen ihmisten eteen pystymetsästä reväistynä tangolaulajana.


Näistä tapahtumista on kymmenen vuotta, mutta muistan kaiken oikein hyvin. Muistan, miten tuon miehen läsnäolo valoi minuun uskoa ja kuinka se lohdutti. 

Yhä tänä päivänä olemme läheiset ystävät ja jaamme ajatuksia ja mietteitä elämästä aina kun on tarve puhua. Ja vaikkei olisikaan. 

Arvaatko sinä, kuka tuo mies on? 

Haluan muistuttaa teitä, rakkaat lukijani, että läheisyys ei aina vaadi suuria sanoja tai ratkaisujen tarjoamista. Se on pyytettömyyttä ja henkistä läsnäoloa.

Haastankin jokaisen tätä lukevan soittamaan jollekin ihmiselle, jonka kanssa vaikkapa yhteydenpito on jäänyt ja kysymään, kuinka tämä voi. Miten se elämä kulkee. 

Lisätään porukalla lämpöä.

Ensi kertaan.

Rakkaudella,

Suvi.