Järjestä ja sinnikyydestä

Joulu tulla jollotti ja olla öllötti.

Ensimmäistä kertaa vuosiin vietin joulun, joka on jollain konservatiivis-kulttuurellisella mittarilla suurinpiirtein perinteinen. Vietin jouluni vanhempieni kanssa heidän kotonaan. Ulkona oli lunta ja maisema oli suoraan ”Suomalainen maalaisjoulu” -katalogin kannesta, jossa on sievä talo kuorrutettuna valkealla vaipalla, taloa reunustaa lumiset kuuset ja savupiipusta tupruaa hento savuvana. Sisällä talossa oli kynttilöitä, koristelin kuusen hillitysti, söin itseni ähkyyn saunan jälkeen ja vietimme aikaa yhdessä perheen kesken kuunnellen radiota, joka suoltaa joulumusiikkia päättymättömällä kasetilla. Sain myös muutaman ilahduttavan lahjan huolimatta siitä, etten ole ollut tänä vuonna erityisen reipas, ainakaan mieleltäni.

En ole jouluihminen. Jouluaatto on ollut vuosia päivä, jona olen ollut keikalla, usein laivalla, joka on melko kaukana kristillisen juhlan tunnelmasta. Tai sitten jouluaatto on ollut päivä, jona olen saapunut kotiin myöhään illalla väsyneenä reissusta ja olen tuntenut toisinaan jonkinlaista haikeuttakin pakastepizzaa uuniin sulloessani.

Mielessäni on ollut kuva siitä, että ne muut viettävät iltaa kotoisassa, lämpimässä elävän tulen valossa miellyttävät villapuserot yllään, rakkaat ihmiset kainaloissaan kauniita paketteja antaen ja jouluruokaa yhdessä puuhastellen. Lapset iloitsevat ja vanhemmat painautuvat toisiaan vasten katsellessaan jälkikasvuaan ja katsahtavat välillä toisiaan silmiin jakaen sanoitta jotain suurenmoista. Realistista, eikö?

Olen ollut vuosia tuon mielikuvan ulkopuolella. Silti, en ole koskaan kieltäytynyt keikasta tai lähtenyt keikalle pitkin hampain, vaikka kyseessä olisi mikä tahansa juhlapäivä. Olen kokenut jouluaaton tai juhannusjuhlan keikalle lähtiessäni olevani etuoikeutettu, kun saan mennä laulamaan juhliville ihmisille. Olen aina saanut keikalle lähdöstä reissuromanttisen tunnelman. Olen aina tuntenut katkeransuloisen kohtalon kutsumuksen kulkuri-elämään.

Tänä jouluna laahustin rooliini statistina ihan onnistuneesti. Nautin kyllä olostani. Mutta tästä kirjoituksestakin huokuu, huomaan, että olen ajatellut elämäni ammatillisia asioita paljon. Ajatukset hakeutuivat keikalle, vaikka en ollutkaan laivan lavalla katsomassa nuoria aikuisia, jotka ovat joulua vastaan kapinoidessaan ostaneet aattoristeilyn tempaistakseen räppänät kiinni ja huojuakseen minkä tahansa musiikin tahdissa huutaen sen yli toisilleen.

Sennheiser 441 odottaa keikan alkua lavan verhon takana.

Mitä työ merkitsee ihmiselle?

Yhteiskunta ja kulttuurimme ihannoi ihmisiä, jotka tekevät kovasti töitä. Ihailtuja ovat Sepot tai Marjaanat, jotka ovat tehneet 40-vuoden uran tehden ruumiillista työtä navetassa tai rengaspajalla. Töihin mennään jukopliuta vaikka pää kainalossa ja jos auto on rikki (jos sellaiseen ylellisyyteen ylipäätään on rahaa, sillä kädestä suuhun eletään), niin hiihdetään hiekkatietä viisikymmentä kilometriä, taivaalta sataa sulaa kiviainesta, eikä kukaan valita. Työ voi olla rankkaa, epämiellyttävää, eikä sinne haluta mennä. Silti sitä tehdään ja on naivia valittaa tai haaveilla muusta. Työ on elinehto. Se on status. Se on ihmisen arvon mittari. Tai näin minut ja aika moni muu on opetettu ajattelemaan.

En ole saanut tehdä esittävän taiteilijan työtäni, kun muutamana päivänä, maaliskuun 2020 jälkeen. Enkä todellakaan tiedä, milloin pääsen tekemään sitä seuraavan kerran. Tai onko maailma koskaan enää edes sellainen, että minua kaivataan lavalle? Kukaan ei ole antamassa minulle, tai kollegoilleni rohkaisevia vastauksia, joihin voi luottaa. Tämä kohta liki vuosi työttömyyttä, on ollut minulle melkoisen väkivaltainen koulu siihen, että on pakko yrittää elää hetkessä ja löytää jokin edes pieni kannuste siihen, että ideoisi tai suunnittelisi tulevaa. Moni on jo siirtynyt musiikista muille aloille töihin. Kun musiikin ammattilaiset ovat toivoneet julkisesti näköaloja ja toivoa tulevaisuuteen, on iltapäivälehtien kommentti-osiot ja sosiaalisen median kanavat pullollaan kommentteja tyylin: ”Lopettaisivat taiteilijat sen valittamisen ja menisivät oikeisiin töihin, yhteiskunnan loiset.”

Olen julkaissut tämän keikkatyöttömyyden aikana In The Mood -yhtyeen kanssa singlen, tehnyt kymmenenvuotista uraani juhlistavan konsertin, joka kuvattiin nettialustalle ja joka julkaistiin albumikokonaisuutena. Olen tehnyt radio-ohjelmia sekä kirjoittanut tätä blogia. Olen säveltänyt, sanoittanut sekä äänittänyt demoja koko ajan ja apurahan kannustamana (kiitos TaiKe) varannut lähitulevaisuuteen studion soololevyni äänityksiä varten ja valmistelen sitä innolla. Olen antanut haastatteluja ja tarjonnut niitä eri instansseihin. Perustettiinpa me jopa uusi yhtye tuttujen muusikkojen kanssa pitääksemme yllä ammattitaitoamme soittamalla yhdessä säännöllisesti. Nautin tuosta kaikesta, mutta se ei elätä. Mutta se kaikki on hyvin tarpeellista, jos meinaan kehittyä ja olla edelleen hyvä työssäni ja saavuttaa unelmiani.

Työstä ne silti käyvät, puhumattakaan sosiaalisen median loppumattomasta vaatimuksesta olla esillä ja keksiä sinne jotakin uutta, että yleisöni muistaisivat minut ja kuuntelisivat asioita, joita olen saanut aikaan ja ehkä vielä joskus tulisivat kuuntelemaan minun lauluani, jos keikalle vielä saa joskus lähteä.

Huomaan silti, että ihmisten kiinnostus on herpaantunut, eikä uusia julkaisuja noteeraa niin suuri joukko kuin ennen. Se on hyvin luonnollista, kun maailma on kriisissä ja ihmisten perustavanlaatuinen turvallisuudentunne on uhattuna. Ei siinä ehdi aina olla kiinnostunut siitä, että mitäpä se Karjulan Suvi nyt on tällä kertaa tehnyt ja miltähän se mahtaa kuulostaa.

On toisinaan hyvin vaikeaa nähdä järkeä tuossa kaikessa, mitä juuri luettelin, sillä en todellakaan tiedä onko siinä mitään järkeä. Mutta minä jukopliuta hiihdän paskoilla ankkamonoilla soratiellä pilkkopimeässä, kun taivaalta sataa myrkkykäärmeitä. Koska olen oman elämäni Seppo-Marjaana, joka arvostaa omaa työtään ja haluaa uskoa siihen, että asioiden tekeminen ja uuden luominen merkitsee jotakin.

Ja jos huomaan ja lopulta hyväksyn, että kivikkoinen latu tosiaan päättyy eikä kannata enää jatkaa, voin ainakin todeta, että tein parhaani. Tämä pätee kaikissa elämän osa-alueissa. Parhaansa tehneenä voi rauha sydämessään todeta, että se tie on kuljettu ja on aika siirtyä elämässä eteenpäin.

Palatakseni jouluun; tein ilmeisesti parhaani myös siinä, että syön kaiken herkullisen jouluruoan, mitä maailmassa ylipäätään on koskaan tehty. Fysiikka ei vaan riittänyt vaikka tein parhaani ja vyöryin hapokkuus rinnassani sohvalle miettimään seuraavaa siirtoa. 

Konvehtirasian tyhjennyksessä jo onnistuinkin muutaman tunnin päästä!

Toivorikasta tulevaa vuotta 2021!

-Suvi