Alkusanat

Hei sinä, joka luet tätä juuri nyt.

Olen aikeissa aloittaa blogin. Olen siis vakavissani sitä mieltä, että joku haluaa lukea suoltamaani tekstiä ja vielä viihtyykin sen parissa. Rohkea ajatus.

Kannuste tähän blogiin tuli ohjelmatoimistoni päällysmieheltä ja olenkin pari päivää tätä ajatusta sulatelleena siitä mielissäni, sillä tämä kannustaa pitämään kirjoittamisen säännöllisenä.

Olen kirjoittanut muistiinpanoja muusikkona olemisesta aika ajoin ja nyt niille muistiinpanoille tulee käyttöä. Nämä ovat ikäänkuin muistelmat jossa on mukana tämänkin ajan ilmiöiden pohdintaa, mitä nyt milloinkin tulee mieleen kirjoittaa. Oman ammattini, itseni, ympäröivän maailman, ilmiöiden sekä ihmisyyden pohdintaa tämä blogi varmasti kaikenkaikkiaan on.

Tassua päälle -näytelmä, Kuusan kanavateatteri.

Luulen, että minä olen viihdyttäjä. 

Olen ollut sitä vaahtosammuttimen mittaisesta. Huomasin saavani hyvänolontunnetta siitä kun tekemisiäni seurattiin. Jos sain jonkun sanomaan lauseita; ”Miten sinä tuon keksit?” tai ”Onpas hieno!”, keksin kaiken maailman temppuja narkatakseni tuota huomion makeaa nannaa lisää. Parasta oli, jos sain ihmiset nauramaan. Se, miksi ihmiset, parhaimmillaan aikuiset, nauroivat, ei ollut tärkeää. Nauroivat he minun kanssani, tai minulle... Se oli yhdentekevää. Kunhan viihtyivät!

Joku mielenliikkeiden ammattilainen yhdistää tämän nähdyksi tulemisen tarpeeni hylkäämiskokemuksiin tai johonkin muuhun lapsuuden karmeaan traumaan. Tjaah, en minä väitä vastaan, jätän sen ruotimisen suosiolla ammattilaisille. En usko että taiteilijana olen tässä tarpeessa kummajainen ammattikuntani piirissä.

Aika ajoin mieleeni nousee lause: taiteilijat ovat kaikista pahimpia. Mikä on se kummallinen tarve, joka ajaa ihmisen värkkäämään itsekseen jotain ja uhraamaan sitten oman maineensa ja minuutensa niin, että se on vielä esiteltävä muille ihmisille. Ja vielä se, että mitä useammalle niin sen parempi! Palaute on, varsinkin tänä digiaikana, ajoittain aika musertavaa, eikä aina niin rakentavaakaan. Eikä kukaan luova ihminen joka tuo muiden koettavaksi henkilökohtaisia luomuksiaan, ole niin kova, etteikö ilkeät sanat tuntuisi. Usein ihmettelen tosissani ihmisten ilkeyttä ja pahaa oloa jota he kokevat tarpeelliseksi levittää ympäristöönsä ja verrattain viattomien ihmisten niskaan.

Joillakin tämä juovuttava tarve olla esillä kattaa koko elämän. Tässä palaan tämänkin tekstin kirjoittamiseen ja pakottavaan TARPEESEEN kirjoittaa; luulen, että olen invalidisoinut kaikki muut elämän osa-alueeni tämän tarpeen vuoksi. Se on hyvin suurelta osin tietoinen valinta ja osa siitä on julma tosiasia, etten oikein osaa muuta.

En valehtele kun sanon, että työhöni liittyvät asiat pyörivät mielessäni joka ikinen tunti. Ehkä tämä kirjoittaminen onkin tämän kaiken sanoittamista minulle itselleni.

Narsistiksi voisi joku ajatella. Minä olen siitä hieman eri mieltä kymmenvuotisen viihteen sekatyöläistaipaleeni kokemuksista johtuen. Selitän ajatustani hieman.

Päätyöni on In The Mood -nimisen yhtyeen laulajana. Se on ollut työ, jolla olen maksanut Tampereella sijaitsevan asuntoni vuokran jo yli kahdeksan vuotta. In The Moodia ennen seikkailin laulajana taustallani mitä erilaisemmat ja eritasoisimmat kokoonpanot. Kaikenkaikkiaan olen ollut keikkamuusikko kymmenen vuotta.

Muusikon työ on suunnattoman raskasta. Olen repinyt hiuksiani sen vuoksi, ettei keikkoja ole ja sen vuoksi, että niitä on liikaa. Lukemattomat tunnit pakettiauton kyydissä, keikkapaikkojen takahuoneissa, lavalla ja kaikki se sosiaalinen taiteilu tiiviin työyhteisön sekä lukuisien yhteistyökumppanien ihmisyyden ilmiöiden keskellä on sopeutumista. Minun työni on suurimmalta osin sitä, että unohdan itseni, omat tarpeeni ja sopeudun kaikenlaisiin olosuhteisiin, ihmisiin ja asioihin. Luulen, että narsisti keksisi helpomman tien saada haluamansa.

Niin, mitähän minä sitten oikein haluan? 

Elämältäni voisi pudottaa pohjan se tosiasia, ettei minulla ole mitään tarkkaa tavoitetta.

Tämä ammatti on epämääräinen, jatkuvassa muutoksessa oleva möykky, jota en osaa määritellä. Tämä korona-aika tuo tähän kaikkeen vielä pistävän lisämausteen, joka tekee sopasta ajoittain jopa vastenmielisen makuista. Ja kun nälkä kuitenkin olisi.

Tottakai minä haluaisin, että tekemiäni lauluja kuunneltaisiin. Että ne oikeasti liikuttaisivat ja saisivat aikaan ihmisissä oivalluksia, iloa tai jotakin muita tunteita. Haluaisin laulaa niitä yleisölle, joka kuuntelee ilmaisuni sävyjä ja ymmärtäisivät, mitä tarkoitan. Mutta se, mihin tällä kaikella lopulta pyrin, ei ole tiedossani. Eikä sen pyrkimyksen lopputulos ole lopulta täysin käsissäni ja se ajatus hirvittää minua.

Aika ajoin minut valtaa epätoivo ja pelko siitä, että tämä on merkityksetöntä poukkoilua. Jokaista päivääni värittää tunnetilat, jotka vaihtelevat suunnattomasta onnesta synkimpään epätoivoon. Onnen tunteet tulee siitä, että tajuan aika ajoin eläväni mainiota, suhteessa helppoakin elämää ja että tavoitan hetkittäin sen totuuden, että olen onnekas saadessani jopa rahaa tekemällä asioita jotka nostattavat minussa valtavan intohimon, ilon ja palon. Ja että lavalla heilumiseni ja ääneni tuo iloa valtavalle määrälle ihmisiä.

Epätoivo tulee siitä, että huomaan huumaavien menestyshöyryjen laskuissa olevani aivan tavallinen ihminen, joka kirjoittelee sanoja paperille, jolla ei ole levytys-sopimusta eikä näinollen väylää saada taidettaan ihmisten kuuluville, jonka asioista ja tuotoksista valtamedia ei ole tippaakaan kiinnostunut ja joka laulaa ihmisille, joista - ihan oikeasti - suurin osa ei edes kuule mistä laulan. Lisäksi, tämä genre, nämä areenat joilla esiinnymme, on monen puheissa hiljalleen tukehtuva liekki.

Toisaalta, kukapa meistä ei, oli sitten taiteilija tai jonkin muun ammatin edustaja, huolestuisi tulevaisuudesta ja olemisestaan.

Onnekkaita ovat ne, jotka elävät elämänsä miettimättä.
He eivät vaan mieti sitä.

Jotta ei tulisi ähkyä, päätän ensimmäisen pohdintani tähän. Seuraavassa kirjoituksessa aion avata hieman Seinäjoen Tangomarkkinoiden tunnelmaa ja ajatuksia, jotka silloin siellä ollessani pyörivät päässäni.


Toivon sinulle valoa viikkoosi. 


-Suvi